Visa Kopu

Tämä kertoo jotain siitä, kuinka valtavirtaa blogit ovat Jenkeissä: blogit olivat yhtenä aiheena Jeopardy-tietokilpailussa. [via Remaindered links]

Ilmeisen halpa tapa saada lisämateriaalia DVD-levyille on laittaa mukaan leikkausvaiheessa elokuvasta poistettuja kohtauksia. Yleensä nämä kohtaukset ovat kovin epäkiinnostavia, koska niiden kuvaa ja ääntä ei ole jälkikäsitelty samalle laatutasolle kuin varsinaisen elokuvan kuva ja ääni.

Poistetut kohtaukset eivät kuitenkaan enää ole pelkästään DVD-elokuvien yksinoikeus. Liza Marklundin kirjan Punainen susi lopussa annetaan salasana, jolla pääsee käsiksi kirjailijan virallisen saitin suojattuun osioon. Sieltä löytyy todellakin ruotsinkielisestä alkuteoksesta poistettuja kohtauksia kirjailijan kommenteilla varustettuna.

Olen muuten kovasti pitänyt kahdesta Liza Marklundin dekkarista, jotka olen viime aikoina lukenut. Molemmat kuuluvat sarjaan, jossa päähenkilönä on Kvällspressen-iltapäivälehden rikostoimittaja Annika Bengtzon. Suosittelen ehdottomasti Marklundin kirjoihin tutustumista. Kannattaa tosin huomata, että kirjoissa viitataan jonkin verran sarjan edellisten osien tapahtumiin, joten lukemista ei kannata aloittaa ainakaan Punaisesta sudesta, jossa viittauksia on erityisen paljon.

Eilen tuli ykköseltä elokuva 11’09″01. Elokuva koostui 11 lyhytelokuvasta, jotka oli ohjannut 11 ohjaajaa 11 eri maasta. Tyylilaji oli vapaa, mutta aiheen piti koskea syyskuun 11. päivää. Elokuvien pituudeksi oli määritelty 11 minuuttia ja 9 sekuntia.

Paitsi tyyli, myös taso vaihteli. Paras ja tunteita herättävin jakso oli meksikolaisen Alejandro González Iñárritun ohjaama lyhytelokuva. Siinä oli lähes koko ajan musta ruutu ja taustalla kuului aluksi hälinää ja sitten kauhun huutoja ja romahtavan tornitalon jylinää. Hetkittäin näytettiin välähdyksiä WTC:n terrosti-iskun kauheuksia, kuten pilvenpiirtäjän yläkerroksista alas hyppääviä ihmisiä.

Aivan erilainen näkemys syyskuun 11. päivään oli iranilaisella Samira Makhmalbafilla. Hänen elokuvansa kertoi iraninafganistanilaisesta opettajasta ja hänen ala-asteikäisestä luokastaan. Siinä opettaja kertoi lapsille kaukana Amerikassa tapahtuneesta koko maailmaa järkyttäneestä tapahtumasta, mutta lapsille paljon läheisempää oli kaivoon pudonnut isä. Pilvenpiirtäjä oli lapsille täysin tuntematon käsite, matkapuhelimesta puhumattakaan. Amerikka ja “koko maailma” on aika kaukana, kun sitä katsoo lapsen silmin toiselta puolen maapalloa.

Brittiläisen Ken Loachin elokuva kertoi kyllä syyskuun 11:nnestä, mutta vuodesta 1973, ja tapahtumat sijoittuivat Chileen. 11.9.1973 kenraali Pinochet teki Yhdysvaltain avustuksella sotilasvallankaappauksen, koska Yhdysvaltain mielestä kansan valitsema sosialistinen presidentti Salvador Allende oli uhka amerikkalaiselle demokratialle. Pinochetin diktatuurin aikana 30 000 ihmistä “katosi”. Loach näytti elokuvassa pelottavan sarkastisesti pätkiä George W. Bushin puhetta, jossa hän uhkasi tuhota maat, jotka ovat riistävät kansaltaan vapauden ja demokratian.

Kylläpä olikin virkistävä sunnuntai-ilta – tai sitten ei. Uuden asuintalomme rakennuttaja lahjoitti kaikille asukkaille elokuvaliput ja käytimme liput Fahrenheit 9/11:n katsomiseen. Michael Mooren kohua herättänyt dokumenttielokuva oli osittain hauska, mutta loppujen lopuksi aika ahdistava lähinnä sen takia, että se ainakin suurimmaksi osaksi on totta. Miten voi maailmasta löytyä tuollaista kaksinaismoralismia, jota Yhdysvallat levittää?

Elokuvan jälkeen menimme kotiin, jossa katsoimme telkkarista Epäilyksen polttopisteen. Kyseessä on englantilainen poliisisarja, jonka viimeisimmät jaksot ovat kertoneet tapauksesta, johon liittyy huumeita ja lapsiprostituutiota. Tosi rentouttavaa.

Vaan ei siinä vielä kaikki. Epäilyksen polttopisteen jälkeen käänsimme Neloselle, jossa tuli Titanicin viime minuutit. Rentouttavaksi ei voi sanoa myöskään elokuvaa, jossa tuhannet ihmiset hukkuvat ja joka kaiken lisäksi perustuu tositapahtumiin.

Oltiin eilen Semifinalissa kuuntelemassa Nerdeen Roxette-tribuuttikonserttia. Oli ihan hauska pikku klubikeikka. Erityisen mukavaa oli se, että kerrankin joku tekee tosissaan Roxette-coverin – yleensä Roxettesta tehdään vain parodioita tai typeriä dance remixejä. Vähän konsertissa kuului harjoituksen puute, mutta ei se ainakaan minua haitannut.

Roxette-parodioista tuli mieleen, että Join The Flumeride on aivan loistava elokuva. Se on The Rutlesin ja This Is Spinal Tapin jalanjäljissä kulkeva “dokumentti” Pierre Gaffelista ja Marit Fredmanssonista sekä yhtyeistä Gula Tidningen ja Pincette. 99,9 % maailman ihmisistä ei varmastikaan tajua Flumeriden huumoria, mutta Roxetten historiaa tunteville se on oivaa viihdettä. Flumeride ilmestyi tänä kesänä DVD:llä, joten ei muuta kuin tilaamaan!