Visa Kopu

Kävimme sitten eilen matkan alkuperäisessä kohteessa, Aichin Expo 2005 -maailmannäyttelyssä. Ja ikävä kyllä jouduimme hieman pettymään.

Jos siis olet itse aikeissa vierailla Expossa, tee kuten me emme tehneet, ja varaa etukäteen paitsi pääsylippu, myös paikat niihin kohteisiin, joissa aiot näyttelyssä käydä. Muuten esimerkiksi Toyotan huippusuosittuun robottiesitykseen saa kärvistellä jonossa neljä tuntia. Meitä ei jonotus kiinnostanut, vaan robotit jäivät näkemättä. Kannattaa huomata, että kaikkien kohteiden varauksia ei voi tehdä netissä, vaan ne joutuu tekemään puhelimitse. Enkä muista englanninkielisillä sivuilla nähneeni mitään mainintaa varausten tekemisestä. Kannattanee siis hankkia japanilaisia ystäviä ennen maailmannäyttelyyn lähtemistä.

Toyotan missaaminen oli ikävää, mutta suurin pettymys oli kuitenkin pääkohteen eli Satsukin ja Mein talon sisäpuolen jääminen näkemättä. Kyseiseen kohteeseen olisi pitänyt tehdä varaus postitse ja jonotusaika on tällä hetkellä noin kolme kuukautta. Paikkaan kun pääsee vain 800 ihmistä päivässä ja tätä kirjoittaessa reilun kahden kuukauden aikana näyttelyssä on käynyt jo lähes kuusi ja puoli miljoonaa ihmistä, joista varnasti halukkaita talossa kävijöitä olisi tuhansittan joka päiväksi. Expon työntekijä oli kovasti pahoillaan ja sanoi ettemme ole ainoita, jotka eivät tienneet etukäteisvarauksesta, mutta edes surkea ääni ei auttanut meitä portin toiselle puolelle.

Japani on maa, jossa on ahdasta ja jossa on paljon ihmisiä. Maailmannäyttelyssä ei ollut niinkään ahdasta (lukuunottamatta junia, joilla alueelle matkustettiin kuin sillit suolassa), mutta ihmisiä oli paljon, todella paljon. En tiedä toistuuko ihmismassojen määrä ottamissani valokuvissa, mutta mihin tahansa laajalla alueella meni, oli ihmisiä jonottamassa johonkin. Sinänsä järjestelyt olivat onnistuneet, mutta kiinnostuneita ihmisiä oli vain niin paljon. Yllättävää kyllä, alueella tarjolla oleva kymmenien eri ravintoloiden ruoka oli varsin kohtuuhintaista. Me kävimme tavallisessa pikaruokalassa syömässä lounasta, emmekä menneet tutustumaan esimerkiksi eksoottiseen turkkilaiseen kebabiin. Tia söi sobaa eli tattarinuudeleita ja minä riisiä ja ankeriasta. Olisiko Suomessa suuressa yleisötapahtumassa tarjottu ihmisille ankeriasta tavallisena lounaana?

Pariin suosittuun kohteeseen jaksoimme jonottaa, mutta enempään ei ollut aikaa. Muuten suurin osa päivästä olisi mennyt vain jonossa seisomiseen. Ensimmäisenä oli Japanin valtiollisen rautatieyhtiön JR:n Maglev-esitys. Oikeasta magneettien avulla 581 km/h kulkevasta junasta oli näytteille saatu vain veturi, joten liikkuvaa junaa esiteltiin 3D-filminä. Elokuva oli mahtipontinen kuin neuvostoliittolainen propagandafilmi, jossa urheiden työläisten huoltama kommunistinen juna pelastaa maailman ja lapset hymyilevät onnellisina loppuun asti. Ja kyllähän Maglev kuulostaakin ihan venäläiseltä kosmonautilta.

Lisäksi kävimme Mitsubishin Mitä jos kuuta ei olisi -esityksessä, joka mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta oli melkoista Aku Ankka -tiedettä. Nyt tiedämme sitten sen, että jos korkealla äänellä kimittävää, hymyilevää kuuta ei olisi möreällä äänellä puhuvan maan seurana, maapallolla lentäisi lentoliskoja, jotka taistelisivat jättiläisvyötiäisistä. Ei silti, ihan hieno tietokoneanimaatio se oli, varsinkin lopussa, kun valkokankaan verhot avautuivat vielä enemmän ja katossa oleva peili paljastettiin ja kankaalla alkoi pyöriä lähes psykedeelinen kavalkaadi kirsikankukkia, karppeja, lehtikaloja, valaita ja muuta kuun ansiosta maapallolla elävää lajistoa.

Maapaviljongeista eniten kiinnosti Pohjoismainen yhteinen Oasis in the North. Ulkoapäin rakennus oli melko tylsä, mutta sisälle oli ainakin meidän mielestämme saatu oikein hyvin pohjoismainen henki. Sisääntulokäytävän ruuduilla pyöri kuvia kustakin maasta ja yksinkertaisia perusfaktoja tyyliin “Suomen presidentti on rouva Tarja Halonen”. Seuraavassa huoneessa oli pieni näyttely, jossa oli esitelty esineiden avulla pohjoismaisia yhtiöitä kuten Fiskars ja BabyBjörn sekä Pohjoismaiden asukkaita.

Seuraavassa huoneessa sai tietokoneella tehdä oman viestin, joka tulostettiin pohjoismaiselle paperille. Paperista taiteltiin vene. Veneen taittelu ei ollut ihan helppoa, mutta onneksi suomalainen työntekijä tuli tarjoamaan meille apuaan. Valmis vene laitettiin uimaan virtaan, joka keräsi veneet verhon takana olevalle hihnalle. Mihin hihna veneet vie ja mitä viesteille tapahtuu, ei kerrottu. Viimeisessä huoneessa oli luonnollisesti rahastuksen vuoro, eli myynnissä oli japanilaiseen makuun aseteltuja Pohjoismaisia ruokia kalliiseen hintaan ja jonkin verran käyttötavaroita ja koristeitakin, kuten Oiva Toikan lasilintuja.

Koska suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu huoli siitä, mitä muut meistä ajattelevat, niin vaikka en osaakaan siihen vastata japanilaisten puolesta, olivat Suomi ja muut Pohjoismaat onnistuneet paremmin kuin monet muut maat.