Akvaariota hallitsee valtava tilavuudeltaan 5,4 miljoonan litran ja korkeudeltaan yhdeksän metrin allas, jota kierretään spiraalin muotoisesti. Ulkokehällä on pienempiä, mutta korkeudeltaan niin ikään yhdeksänmetrisiä altaita. Vaikka tämä tarkoittaakin sitä, että saman altaan näkee ainakin kolme kertaa, on järjestely toimiva. Jokaisessa altaassa kun tapahtuu eri syvyydellä aivan eri asioita.

Akvaario on keskittynyt Tyynenmeren lajeihin. Näytillä on paitsi kaloja, myös joitakin vesilintuja ja nisäkkäitä.

Kun mennään keskustaan, ravintoloiden määrä on jotain aivan uskomatonta. Suomessa ravintola voi pärjätä vain, jos sillä on sisäänkäynti katutasossa. Kiotossa näin ei ollut, vaan sieltä saattoi löytyä taloja, joissa oli kuusi kerrosta ja joka kerroksessa pari ravintolaa. Ja seuraavassa talossa lisää ravintoloita. Useimmat ravintolat mainostivat vain talon kerrosopasteessa, jossa luki ravintolan nimi ja kerros. Mitään hintoja tai ravintolan tyyliä ei kerrottu katutasossa.

Hintataso Japanissa on Suomen luokkaa. Millekään säästölomalle ei Japaniin kannata lähteä, mutta ainakaan suomalaiselle maa ei varsinaisesti ole kallis. Parturihinnat näyttivät olevan vähän Suomea kalliimpia, mutta toisaalta se mikä Suomessa pyöristetään euroon, pyöristetään Japanissa sataan jeniin eli reiluun 70 senttiin. Sadan jenin kauppoja oli paljon ja niissä tavara oli keskimäärin laadukkaampaa kuin Suomeen viime aikoina avatuissa eurokaupoissa.

Hienommissa ravintoloissa olisi varmasti päässyt tehokkaasti rahoistaan, mutta kun tyytyi keskitasoon, sai illallakin syötyä hyvin suomalaisen lounaan hinnalla. Hyvä löytö oli ketjuravintola Watami. Paikka oli vähän kuin Japanin versio Chico’sista, mitä nyt Japanissa sellaisestakin paikasta löytyy ruokalistalta vaikkapa mustekalan jänteitä (tai mitä ne sitten oikeasti olivatkaan, englanninkielisestä käännöksestä kun ei ikinä voi olla varma). Söimme ravintolassa neljä ruokalajia sekä joimme karahvillisen viiniä ja pullollisen sakea. Loppusumma oli noin 20 euroa. Kyseisen ketjun paikka oli Kiotossa taas hyvä esimerkki ravintolan sijainnista. Alhaalla oli tällä kertaa sentään japaninkielinen kuvitettu ruokalista, mutta itse ravintola sijaitsi epämääräisesti talon kuudennessa kerroksessa.

Uusimmassa Anna-lehdessä on muuten hyvä juttu Japanista. Kirjoittaja on vieraillut ihan samoissa paikoissa kuin mekin ja saanut juttuunsa taltioitua oikein hyvin sen eksyneen tunteen, joka meilläkin oli Japanissa.

Huumekoirista kertova kyltti Kansain lentokentällä

Visa-mainos Kansain lentokentällä

Apteekki (?) Kiotossa

Pikkukauppa hienolla sloganilla Kiotossa

Very Important Moss, Kiyomizu-temppeli, Kioto

Tyhjän häkin kyltti Kioton eläintarhassa

Polkupyörällä ja riksalla ajo kielletty

Bussin pysäytysnappi kiotolaisessa bussissa

Laituriopaste Kioton rautatieasemalla

Väentungosta Aichin rautatieasemalla

Jonotusaikaa osoittava kyltti Toyotan paviljongin ulkopuolella, Expo 2005, Aichi

Venäjän paviljonki, Expo 2005, Aichi

Suomen inforuutu Pohjoismaiden paviljongista, Expo 2005, Aichi

Varo vaarallisia portaita, Expo 2005, Aichi

Käärmevaroitus, Expo 2005, Aichi

Ruokailutilaa osoittava kyltti, Expo 2005, Aichi

Metsäpalon vaaraa osoittava kyltti, Fushimi Inari, Kioto

Fushimi Inari, Kioto

Koulun pihamuurissa oleva seinämaalaus, Kioto

Paita kiotolaisessa vaatekaupassa

Ravintolan sisäänkäynti, Nara

Ravintolan kyltti, Kioto

Mamma Mia! -musikaalin mainos, Osaka

Japani on jotenkin niin erilainen maa kuin Suomi, että vasta kun ehti kahden viikon aikana vähän tottua, niin jo heitettiin takaisin tänne toiselle puolelle maapalloa. Täällä ei erotu väkijoukosta ja autot kulkevat oikealla puolella tietä, mutta silti Suomi tuntuu oudolta. Lentokone laskeutui kuin keskelle metsää. Lauantai-iltana kauppojen mennessä kiinni myöhäisimmät viikonlopun viettäjät kiirehtivät hakemaan mäyräkoiraansa. T-paitaan ja reisitaskushortseihin pukeutuneet äidit työntävät lastenrattaita ja polttavat tupakkaa. Televisiosta tulee robottisotaa ja formuloita.

Missä ovat koulupukuiset lapset? Missä pukumiehet salkut kädessä? Molempia näki yhtä lailla niin arkena kuin viikonloppuna. Ja mitä ihmettä, enkö minä 178 sentin pituudellani olekaan enää pidempi kuin muut?

Kuvia tulee joskus. Niitä on yli neljäsataa.

Alunperin sääennusteet lupailivat sadetta tai vähintäänkin pilvistä, mutta aurinko täällä on paistanut. Lämpötila on kivunnut reilusti yli 30 asteen – tai niin uskoisin, koska lämpömittaria ei ole yleensä ollut saatavilla. Eilen oli ehkä matkan kuumin päivä ja illalla yhdeksän aikaan, kun oli jo “mukavan viileää”, valomainoksen mittari näytti 25 astetta.

Tänään käytiin lähikaupungissa Narassa, jonka erikoisuutena ovat sadat kaupungissa vaeltelevat peurat. Ennen alueen buddhalaisten temppelien rakentamista peuroja pidettiin jumalten lähettiläinä ja koska ne ovat osa alueen historiaa, ne ovat alueen rakennusten tapaan suojeltuja. Puistossa on kojuja, joista voi noin euron hinnalla ostaa keksejä peuroille. Me tyydyimme katselemaan peurojen syöttämistä ja ottamaan peuroista kuvia.

Narassa olisi ollut lukuisia kulttuurihistoriallisesti merkittäviä temppelikohteita, mutta tänään meille riittivät peurojen kuvaus, nuudelien syönti ja kahvilassa käynti. Sitten otettiin jo juna takaisin Kiotoon.

On muuten jotenkin huvittavaa, että Suomessa on viisi UNESCOn maailmanperintökohdetta, mutta pelkästään Naran pienestä kaupungista niitä löytyy useita (tosin UNESCO listaa ne yhtenä kohteena).

Jos siis olet itse aikeissa vierailla Expossa, tee kuten me emme tehneet, ja varaa etukäteen paitsi pääsylippu, myös paikat niihin kohteisiin, joissa aiot näyttelyssä käydä. Muuten esimerkiksi Toyotan huippusuosittuun robottiesitykseen saa kärvistellä jonossa neljä tuntia. Meitä ei jonotus kiinnostanut, vaan robotit jäivät näkemättä. Kannattaa huomata, että kaikkien kohteiden varauksia ei voi tehdä netissä, vaan ne joutuu tekemään puhelimitse. Enkä muista englanninkielisillä sivuilla nähneeni mitään mainintaa varausten tekemisestä. Kannattanee siis hankkia japanilaisia ystäviä ennen maailmannäyttelyyn lähtemistä.

Toyotan missaaminen oli ikävää, mutta suurin pettymys oli kuitenkin pääkohteen eli Satsukin ja Mein talon sisäpuolen jääminen näkemättä. Kyseiseen kohteeseen olisi pitänyt tehdä varaus postitse ja jonotusaika on tällä hetkellä noin kolme kuukautta. Paikkaan kun pääsee vain 800 ihmistä päivässä ja tätä kirjoittaessa reilun kahden kuukauden aikana näyttelyssä on käynyt jo lähes kuusi ja puoli miljoonaa ihmistä, joista varnasti halukkaita talossa kävijöitä olisi tuhansittan joka päiväksi. Expon työntekijä oli kovasti pahoillaan ja sanoi ettemme ole ainoita, jotka eivät tienneet etukäteisvarauksesta, mutta edes surkea ääni ei auttanut meitä portin toiselle puolelle.

Japani on maa, jossa on ahdasta ja jossa on paljon ihmisiä. Maailmannäyttelyssä ei ollut niinkään ahdasta (lukuunottamatta junia, joilla alueelle matkustettiin kuin sillit suolassa), mutta ihmisiä oli paljon, todella paljon. En tiedä toistuuko ihmismassojen määrä ottamissani valokuvissa, mutta mihin tahansa laajalla alueella meni, oli ihmisiä jonottamassa johonkin. Sinänsä järjestelyt olivat onnistuneet, mutta kiinnostuneita ihmisiä oli vain niin paljon. Yllättävää kyllä, alueella tarjolla oleva kymmenien eri ravintoloiden ruoka oli varsin kohtuuhintaista. Me kävimme tavallisessa pikaruokalassa syömässä lounasta, emmekä menneet tutustumaan esimerkiksi eksoottiseen turkkilaiseen kebabiin. Tia söi sobaa eli tattarinuudeleita ja minä riisiä ja ankeriasta. Olisiko Suomessa suuressa yleisötapahtumassa tarjottu ihmisille ankeriasta tavallisena lounaana?

Pariin suosittuun kohteeseen jaksoimme jonottaa, mutta enempään ei ollut aikaa. Muuten suurin osa päivästä olisi mennyt vain jonossa seisomiseen. Ensimmäisenä oli Japanin valtiollisen rautatieyhtiön JR:n Maglev-esitys. Oikeasta magneettien avulla 581 km/h kulkevasta junasta oli näytteille saatu vain veturi, joten liikkuvaa junaa esiteltiin 3D-filminä. Elokuva oli mahtipontinen kuin neuvostoliittolainen propagandafilmi, jossa urheiden työläisten huoltama kommunistinen juna pelastaa maailman ja lapset hymyilevät onnellisina loppuun asti. Ja kyllähän Maglev kuulostaakin ihan venäläiseltä kosmonautilta.

Lisäksi kävimme Mitsubishin Mitä jos kuuta ei olisi -esityksessä, joka mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta oli melkoista Aku Ankka -tiedettä. Nyt tiedämme sitten sen, että jos korkealla äänellä kimittävää, hymyilevää kuuta ei olisi möreällä äänellä puhuvan maan seurana, maapallolla lentäisi lentoliskoja, jotka taistelisivat jättiläisvyötiäisistä. Ei silti, ihan hieno tietokoneanimaatio se oli, varsinkin lopussa, kun valkokankaan verhot avautuivat vielä enemmän ja katossa oleva peili paljastettiin ja kankaalla alkoi pyöriä lähes psykedeelinen kavalkaadi kirsikankukkia, karppeja, lehtikaloja, valaita ja muuta kuun ansiosta maapallolla elävää lajistoa.

Maapaviljongeista eniten kiinnosti Pohjoismainen yhteinen Oasis in the North. Ulkoapäin rakennus oli melko tylsä, mutta sisälle oli ainakin meidän mielestämme saatu oikein hyvin pohjoismainen henki. Sisääntulokäytävän ruuduilla pyöri kuvia kustakin maasta ja yksinkertaisia perusfaktoja tyyliin “Suomen presidentti on rouva Tarja Halonen”. Seuraavassa huoneessa oli pieni näyttely, jossa oli esitelty esineiden avulla pohjoismaisia yhtiöitä kuten Fiskars ja BabyBjörn sekä Pohjoismaiden asukkaita.

Seuraavassa huoneessa sai tietokoneella tehdä oman viestin, joka tulostettiin pohjoismaiselle paperille. Paperista taiteltiin vene. Veneen taittelu ei ollut ihan helppoa, mutta onneksi suomalainen työntekijä tuli tarjoamaan meille apuaan. Valmis vene laitettiin uimaan virtaan, joka keräsi veneet verhon takana olevalle hihnalle. Mihin hihna veneet vie ja mitä viesteille tapahtuu, ei kerrottu. Viimeisessä huoneessa oli luonnollisesti rahastuksen vuoro, eli myynnissä oli japanilaiseen makuun aseteltuja Pohjoismaisia ruokia kalliiseen hintaan ja jonkin verran käyttötavaroita ja koristeitakin, kuten Oiva Toikan lasilintuja.

Koska suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu huoli siitä, mitä muut meistä ajattelevat, niin vaikka en osaakaan siihen vastata japanilaisten puolesta, olivat Suomi ja muut Pohjoismaat onnistuneet paremmin kuin monet muut maat.

Minulle on levykaupasta tarttunut mukaan muutama Roxette-levy (ihan vaan kun niissä lukee “Made in Japan”) ja Tia on ostanut lehtiä ja askartelutarvikkeita. Hello Kitty – tai Totoro-tuotteita ei olla vielä ostettu, mutta niiden löytäminen ei ainakaan ole vaikeaa: joka kaupassa, oli se sitten vaikka ruokakauppa tai kangaskauppa, on jotain Hello Kitty -aiheista. Totoroja ja Muumeja on vähän vähemmän, mutta niitäkin noin joka toisessa paikassa. Tavaratalon eläinosastolta olisi voinut ostaa itselleen kissan, koiran tai kanan, mutta niitäkään ei ostettu.

Sää on ollut mitä mainion. Alunperin kymmenen päivän ennuste lupasi joka päivälle sadetta, mutta vielä sitä ei ole tullut. Lämpötila on ollut joka päivä reilusti yli 25 astetta ja ilma ollut kostean painostavaa. Asuinpaikkamme, Hanakiya Inn -ryokan, on varsin mukava ja kotoisa, tosin äänieristyksessä on toivomisen varaa. Ryokanin emäntä Eimi asuu perheineen yläkerrassa ja heidän aamunsa alkaa hieman turhan aikaisin. Lomalla kun voisi nukkua pidempäänkin kuin seitsemään.

Ikävä kyllä minulla ei ollut ikkunapaikkaa koneessa laskeutumisen aikana, joten en nähnyt komeutta yläpuolelta. Terminaalikaan ei niin massiiviselta vaikuttanut, koska koko 1,7 kilometriä ei ole yhtenäistä tilaa. Mieltä lämmittää kuitenkin pelkästään ajatus siitä, että on käynyt kyseisellä kentällä. Ja parin viikon päästä sinne pääsee taas, kun kone lähtee takaisin kotiin.

Kirjoitan tätä juttua ryokanimme ilmaisella nettikoneella. Ryokan on perinteinen japanilainen bed & breakfast, jossa otetaan kengät pois sisääntullessa ja nukutaan futonpatjoilla. Ihan oikeaan ryokaniin kuuluisi vielä japanilaistyyppinen aamiainen eli kalaa ja riisiä, mutta täällä tarjolla on “continental breakfast” eli leipää ja jugurttia. Kirjoittamisesta tekee erityisen jännittävää japanilainen näppäimistö, joka väärää nappia painaessa vaihtaa tutuista aakkosista japanilaisiin. Vielä en ole keksinyt mikä nappi sen oikeastaan aiheuttaa.

Tänään olemme nukkuneet hieman pois aikaerorasitusta, käyneet syömässä okonomiyakia ja kävelleet hieman kaupungilla. Pääsimme myös tutustumaan paikalliseen eläinkuntaan, kun kaupungin halki virtaavan joen yli kulkevalla sillalla oli mies heittelemässä leivänmurusia. Mies ei suinkaan ruokkinut sorsia, vaan valtavia joessa uiskentelevia kaloja. Kalat olivat puolestaan vetäneet paikalle ravintoketjun seuraavan lenkin eli haukkoja ja haikaroita. Keskellä kaupunkia siis lensi parvi (todellakin parvi) vähintään puolimetrisiä haukkoja, jotka nauttivat joen antimista. Tämä ei aiheuttanut ihmetystä pelkästään meille, sillä kyllä paikalla oli myös japanilainen tv-kuvausryhmä taltioimassa tapahtumia.